1. JOHDANTO
Tutkielman taustaa
Tässä tutkielmassa tarkastelen kahdeksan seksuaalivähemmistöön kuuluvan henkilön kokemuksia ja odotuksia suomalaisista helluntaiseurakunnista. Olen kiinnittänyt erityistä huomiota ihmisten kertomuksiin siitä, miten he ovat asiat kokeneet. Vertailen näitä kokemuksia sellaisiin yleisiin ihanteisiin, joita helluntaiseurakuntiin tavallisesti yhteisöllisyyden näkökulmasta liitetään.
Keväällä 2021 olin Iso Kirja -opiston kirjastossa lueskelemassa aiempien vuosien MA- tason päättötutkielmia. Kiinnitin huomiota seksuaalivähemmistötutkimusten vähäiseen määrään. Kun ottaa huomioon, miten paljon aihepiiri herättää tunteita helluntaikristittyjen keskuudessa, minua hämmästytti, miten vähän sitä on keskuudessamme tutkittu.
Luettuani hengellistä väkivaltaa ja seksuaalisuutta käsittelevän kirjan Isä Meidänkin – Sateenkaari-ihmisten kokema hengellinen väkivalta1 aloin miettiä helluntaiseurakuntaa seksuaalivähemmistöön kuuluvan lapsen tai nuoren kasvuympäristönä. Työskenneltyäni kymmenen vuotta suomalaisena helluntaipastorina tunnistan sekä haasteet että vastuun, jotka kristillisen perinteen ja Raamatun seksuaalieettisten ihanteiden puolustamiseen kuuluvat. Koin kokemuslähtöistä analyysiä ajatellen helpottavaksi sen, että aihe ei ollut minua henkilökohtaisesti koskettava. Kiinnostukseni aiheeseen perustui pastoraaliseen huoleen lähimmäisyyden toteutumisesta seurakunnassa.
Tämän tutkielman tarkoitus on avata tilannekuvaa, jonka keskellä helluntaiseurakunnat elävät, mutta joka jää helposti huomaamatta. Seksuaalivähemmistöihin kuuluvat ihmiset eivät ole jossain muualla, ulkopuolella. He ovat osa seurakuntia. He toimivat seurakunnissa merkittävissä vastuutehtävissä, nauttivat ehtoollista ja tahtovat olla Jeesuksen opetuslapsia. Toivon tutkielmani näkökulman olevan avuksi keskusteluissa, joita helluntaiherätys käy nyt ja tulevaisuudessa aiheeseen liittyen.
1.2. Oma asemani ja tutkijan esiymmärrys
Olen toiminut Porin Helluntaiseurakunnassa nuoriso- ja seurakuntapastorina yhteensä 10 vuoden ajan. Tämä roolini on tullut joitakin kertoja vastaan tutkielman eri vaiheissa. Olen joutunut käsittelemään asiaa parista eri näkökulmasta. Merkittävin haaste oli herättää riittävä luottamus haastateltavissa henkilöissä. Tiedostin haastatteluihin valmistautuessani edustavani helluntaiseurakunnan työntekijänä tahoa, joka on mahdollisesti aiheuttanut merkittävää tuskaa haastateltaville. En tuntenut henkilökohtaisesti ketään tutkielmaan osallistuneista, minkä vuoksi arvostan suuresti heidän rohkeuttaan uskaltautua keskustelemaan kanssani.
Toisaalta sain jonkin verran kritiikkiä aiheen käsittelystä ylipäätään, mutta en kokenut tätä siinä määrin merkittävänä, että se olisi vaikuttanut itse työn tekemiseen. Minuun henkilönä tai pastorina kohdistuneet yksittäiset ulostulot sosiaalisen median eri palstoilla jätin täysin huomioimatta. En lukenut tai katsonut ainoatakaan niistä, koska en halunnut osallistua keskusteluun, joka ei mielestäni liittynyt aiheeseen. Toisaalta halusin varjella omaa henkistä hyvinvointiani ja objektiivisuuttani tutkijana.
Lestadiolaisuuden piirissä ilmenevää hengellistä väkivaltaa tutkinut Johanna Hurtig toteaa, että herätysliikehistorioitsijoilla on usein henkilökohtaiseen kokemukseen perustuva esiymmärrys käsittelemäänsä aiheeseen.2 Tunnistin tutkielmani teon aikana useita tilanteita, joissa koin ymmärtäväni asioiden kulkuja ikään kuin helluntailaisesta esiymmärryksestä käsin, mutta arvelin, että ulkopuolisen lukijan on vaikeaa hahmottaa asiaa. Tiesin esimerkiksi heti, millaisesta tilanteesta on kysymys, kun eräs haastateltava kertoi jonkun henkilön nousseen profetoimaan kesken kokouksen.
Olen pyrkinyt huomioimaan tutkijan esiymmärryksen kaikissa vaiheissa. Olen myös yrittänyt avata asioita niin, että helluntailiikkeen ulkopuolinenkin lukija ymmärtäisi, mistä milloinkin on kysymys. Toisaalta olen halunnut välttää yhtä laadullisen tutkimuksen sudenkuoppaa ja katsoa asioita liikaa yhteisöni, helluntaiseurakunnan, näkökulmasta.3
1.3. Aikaisempi tutkimus
Seksuaalivähemmistöihin kuuluvia ihmisiä ja heidän seurakuntakokemuksiaan suomessa on tutkittu teologian saralla vähän, etenkin helluntaiseurakuntaan liittyen. Seksuaalisuuteen liittyviä ja sitä sivuavia tutkimuksia on toki enemmän, mutta näissä ihmisten kokemukset uskonnollisista yhteisöistä eivät välttämättä nouse pääosaan.
Suomalaisen helluntaikristillisyyden näkökulmasta aihetta sivuavia MA-tason tutkielmia, ja joitakin opinnäytetöitä löytyy Iso Kirja -opiston kirjastosta. Tätä työtä erityisesti inspiroineet tutkielmat olivat Niina Leppäsen määrällinen tutkimus nuorten helluntailaisten asenteista homoseksuaalisuutta kohtaan (2008) ja Jarkko Lindqvistin pro gradu -tutkielma Andrew Comiskeyn, ex-gay-liikkeen johtohahmon, teologian keskeisimmistä uskomuksista (2015).
Laajemmin tarkasteltuna hengellisissä yhteisöissä ilmenevää väkivaltaa ovat tutkineet muun muassa filosofian tohtori Johanna Hurtig ja Lapin yliopiston uskontojen ja kulttuurien politiikan professori Aini Linjakumpu. Hurtigin teosta “Taivaan Taimet: Uskonnollinen yhteisöllisyys ja väkivalta” ja Linjakummun teosta “Uskonnon varjot” on käytetty tämän tutkielman analyysiosiossa muun tutkimuskirjallisuuden ohessa avaamaan yhteisöllisyyden haasteita tutkimuskysymykseni tiimoilta.
Itä-Suomen yliopiston käytännöllisen teologian professori Paavo Kettunen on julkaissut useita teoksia, jotka käsittelevät häpeää erityisesti hengellisessä viitekehyksessä. Kettusen teoksista etenkin vuonna 2011 julkaistu “Kätketty ja vaiettu – suomalainen hengellinen häpeä” on erityisen kiinnostava tämän tutkielman näkökulmasta. Kätketty ja vaiettu liittyy Kettusen tekemään tutkimukseen, johon hän käytti aineistona muun muassa satoja tutkimustaan varten suomalaisilta saamiaan kirjeitä.4 Näistä kirjeistä 11 % tuli helluntailaisilta, mikä on huomattavasti enemmän kuin heidän suhteellinen osuutensa suomalaisista.5 Tämän tutkielman tuloksia sanallistan jossain määrin Kettusen häpeä-tematiikan avulla.
Alaviiteluettelo:
1 Iivanainen 2021.2 Hurtig 2016, 25.
3 Syrjälä 1996, 48.
4 Kettunen 2011, 34.
